Vakavuuden takapuoli
Ajatus lähti juoksemaan kun (taas kerran) kuuntelin radiosta hömppäjuontajaa. Hän siellä ihmetteli käsilaukkunsa suurta kokoa, ja kuinka sinne kaikki katoaa. Tajusin että olen nainen jolla ei laukkuun huku mikään, sielläkin on kaikki paikallaan bag-in-bagissä.
Tästä kimposi ajatus tähän itseäni piinaavaan parisuhteettomuutteen. Etsivätkö miehet naisikseen näitä hepsankeikka-hopsansaa-kaikkionlaukussanihukassa-hihhihihihhii -tyyppejä? Saadakseen pönkittää omaa pätevyyttään kun voi ohjailla sitä höpsöä tällä elämän kiemuraisella tiellä? Kun minusta vaan ei ole siihen, esittämään tyhmempää kun olen. Minä tykkään että osaan ja pärjään itsekin. Enkä tarkoita tällä sitä että pärjäisin elämässäni yksin.
Lasken itseni vakavaksi ihmiseksi, en naura ja käkätä joka asialle, vaikka huumorintajuni on kovaa luokkaa. Pohdin usein isoja asioita ja tiedän että säikyttelen sillä herkempiä, olenhan kuullut että eräskin ystäväni pelkää minua tästä syystä. Mutta sehän on seuralaisesta kiinni, mihin suuntaan jutut lähtee kulkemaan. Jos ei itse ole kiinnostunut isoista asioista, puhutaan sitten pienistä! En minäkään koko ajan suuria kuplia puhaltele.
Muistan jo pikkulapsesta saakka olleeni äidilleni riesa, kun takerruin pikkuasioihin silkkaa uteliaisuuttani. Ja saattoihan mukana olla pikku kiusanhenkikin, lasten kun on ilmeisesti haastettava vanhempiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti