perjantai 29. maaliskuuta 2013

Noituutta ja parisuhteettomuutta

Pääsiäislauantai on loitsujen ja ennusteiden päivä. Aikanaan kuunneltiin enteitä kolmen tien risteyksessä tai kolmesti muutetun rakennuksen katolla. Puolisoa, kuolemaa ja muita tulevia asioita ennustettiin tai niihin yritettiin vaikuttaa... Tästä kimmokkeen saaneena laitoin loitsun itsekin, tosin jo eilen, (siinä oli oikeaa noituutta läsnä, tunsin jo mustan hatun päässäni ja taisin kuulla sammakoiden kurnutusta ja kissojen vonkuamista) tänään olisi ollut se oikea päivä lankalauantai. Olen kerran tehnyt tunteiden palossa sellaisen loitsun että se pirulainen kävi toteen ja sain melkoisen riesan niskoilleni. Loppujen lopuksi kysyin jo virkavallalta apua ja lähestymiskieltoanomuskin tuli tehtyä, mutta onneksi ei tarvinnut laittaa sitä eteenpäin. Jos jotain kovasti toivoo, se voi toteutua. Mieti siis tarkkaan mitä toivot. Vahingosta viisastuneena loitsuni oli hyväntahtoinen.

Kuva googlesta



Tätä kirjottaessani käyn netissä keskustelua parisuhteesta - tai suhteettomuudesta. Eräs mies kertoo ettei aio parisuhteeseen, vaan tyytyy (?) seksisuhteisiin. Siinä onkin suuri ero miehen ja naisen ajattelussa. Miehelle riittää tarpeiden tyydytys ja hetken hellyys. Naisena kaipaan kipeästi jatkuvuutta, parisuhdetta. Yhdessä oloa ja tietoisuutta siitä että on olemassa joku ihan minua varten, minun mieheni. Mistä tällaisen sitten löytää, siinä päivän kysymys. Ikäiseni miehet mennä viillettävät kukasta kukkaan moottoripyörällä ottaen irti kaiken ilon minkä kokemuksia kerääviltä nuorilta naisilta saavat... Ikäiseni nainen - katsoo sivusta ja menee yksin kotiin. Täytyykö tässä kuinka kauan odottaa että nuo pösilöt rauhoittuvat? Menee naisen parhaat vuodet hukkan!


Marilynin sanat muistaen, tulevaisuuteen uskoen suuntaan ensi viikonloppuna moottoripyörämessuille! 




tiistai 26. maaliskuuta 2013

Vahvuuksia ja poliiseja!

Kortit kertoivat ettei minun kädestäni pidä kukaan kiinni.

Hetken pohdimme sitä, miksi on näin. Teenkö ulkokuorestani niin vahvan että ympärillä olevat ihmiset luulevat etten tarvitse apua? Näin varmaan on. Polveudun vanhoillislestadiolaisesta suvusta ja siellä on kuulemani mukaan eletty niin ettei ole päätä silitelty eikä turhaan halailtu tai tunteiltu. Toisaalta polveudun saman verran myös hyvinkin rempseästä perhekulttuurista, joten liekö sekään selitys? Onko syynä se että perheessämme oli 4 naista, joista kolme oli niin puheliaita että minä pahnan pohjimmaisena jäin heidän kielten alle? Olin enemmän hiljaisen tarkkailijan asemassa, oppinut pärjäämään itsekseen? Tiedä sitä, mutta totta on ettei kädestä ole pidetty kiinni, eikä mukaan lasketa satunnaisen onnenonkijan tapaa kulkea kylillä käsi kädessä - sehän ei merkinnytkään mitään. Totta on siis etten apua pyydä, en siksi että olisi ylpeää ja kunnioitettavaa pärjätä itsekseen, vaan - en tiedä!


Jotain tunnen hyötyneenikin tarkkailijan asemasta, opin kuuntelemaan muita. 
Ja sieltäkö taas tulee piilevä älykkyyteni? Koska älykkääksi sitä itsensä tuntee kun ihmiset puhuvat rönktenistä röntgenin sijaan, infraktista infarktin sijaan, lumelääkkeestä tulee lummelääke.... lista on loputon. Sisälläni asuu hyvinkin tiukkapipoinen kielipoliisi joka jakelee sakkoja ja välillä linnatuomioitakin näistä elämääkin vakavammista virheistä! 
Hinnat merkitään usein 20,95,-  Mitä helvettiä tämä tarkoittaa? Uusin villitys on merkitä päivämäärä 26.3 tämä niin raastaa kielipoliisin sielua! Mietinkin eräs päivä sitä kun kampaamot antaa pienen kortin jossa on aikavaraus, jos se olisi merkitty  16.10 15.10 millon sinne menisit? Ihan pikkusen kirvelee silmissä kun noita katselee :)

Tällainen auto pitäisi saada! (Kuva bongattu netistä)

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Aamun hetki

Hän on istunut ikkunan ääressä jo pitkän aikaa, voisi luulla ajan pysähtyneen. Leuka nojaa käteen, jota kiharat hiukset hivelevät pienessä ilmavirrassa. Ilmeettömät kasvot, hieman surullisen oloiset, katse pysähtynyt jo aikaa sitten. Ihan kuin kyynel kimaltelisi silmäkulmassa... Kukaan ei tiedä mitä hän miettii, tai missä on ajatuksissaan. Aurinko nousee tänä aamuna pilvettömälle taivaalle paljastaen karun lopputalven maiseman. Puut pihassa ovat rumia ja paljaita, ja kauemapana yhtä tumman vihreää kuusimassaa. Aurinko paistaa jostain, ei sitä näy. Yksinäinen lentokone halkoo sinistä taivasta, sitä hän katsoo kuin ystävää, tai kohtalon toveria. Hänkin jäi yksin. Nielee siinä pettymystään ja ikäväänsä. Kaikkea ei pysty nielemään, osa valuu poskia pitkin napsahtaen pöydälle. Kunpa pettymys olisikin kuin tuo vuori, sen kiertäisi tai kiipeäisi yli. Meneehän siellä teitä ja polkuja ristiin rastiin. Jättäisi vaan taakseen. Mutta ei, tämä pettymys on läpikuljettava, se on niin tahmea että tarttuu joka paikkaan jättäen muistoja roikkumaan vaatteisiin ja hiuksiin. Siinä ne roikkuvat ja ilkkuvat. Luulen hänen miettivän, voiko sydämen jäädyttää, ettei enää tarvi palata tähän koskaan.

http://www.youtube.com/watch?v=H4reFIP1s6w

maanantai 25. helmikuuta 2013

Haloo enkelit!

Tilanteen pakosta olen viime vuorokaudet miettinyt mitä tällä hetkellä elämästä haluan. Siinä on kiperä kysymys. Haluamisellani on kaksi puolta, toinen ehdottomasti edelleen haluaa ja toinen on valmis luopumaan. Kumpaa ääntä seuraan? Jos haluan jatkaa saan säärille ehkä joskus tulevaisuudessa ja jäänkö siihen varautuneena elämään vedenjakajalla.... Toinen vaihtoehto satuttaa nyt mutta siitä olisin toipunut jo ehkä - milloin?

Miksi haluaisin edelleen? Elämäni on ollut loistavaa lentoa viimeiset kolme kuukautta, olen ollut onnesta sekaisin. 

Miksi luopuisin? Ei kaikki ole kuitenkaan ollut täydellistä, olen sulkenut silmäni "koko totuudelta" ja enhän tiedä - olisiko edes mahdollisuutta jatkaa... 

Käännyin dilemmani kanssa jo luotettaviksi osoittautuneiden enkelten puoleen, ensin tuli vastaus joka puolsi jatkamista. Ihan sataprosenttisesti. Mutta kun tilanne eteni, ei vastausta enää tullut. Päteekö siis aiemmin annettu? Kertokaa. Vain sitä pyydän.


Kerro kerro enkeli....

2 tuntia myöhemmin:

Ei tarvittu enkeleitä, yksi puhelu riitti. Otin jalat alleni, Irinan korville ja juoksin niin että selveni asiat pään sisällä.  Se on Hyvästi. Nyt  se on tehty, ihan itse. Olen vahva.

http://www.youtube.com/watch?v=F9auG0M9yDc

 No tuo Irinan Vahva ei ole mun vahvuuteni vaan ennemmin tämä:

http://www.youtube.com/watch?v=ev5w_tN1kZU




tiistai 29. tammikuuta 2013

Suksille sohvaperuna!

Sunnuntaiaamuna tuli yllättävä ajatus päähän, nyt hankitaan sukset ja lähdetään hiihtämään! Sinänsä hyvä idea, kun olen lapin latujen ääreen lähdössä niin voisihan sitä harjoitella ensin... Äidin käyttämättömäksi jääneet sukset nostettiin naftalista ja ideaa toteuttamaan. Jääladulle sentään tajuttiin suksia, oli ihan tarpeeksi haastetta siinäkin, ei ole tasapaino näköjään itsestään selvyys sukset jalassa vaikka kävellen en kaatuile :) Jäi kauniiden rantatalojen ihailu toisen kertaan, katse oli pidettävä ladussa, suoraan eteenpäin. Muutama kilometri hiihdettiin ja täytyy myöntää että oli kerrassaan mukavaa! Siitä on ainakin 6 vuotta kun olen viimeksi hiihtänyt, silloin oli alla vanhankarheet hikilaudat jotka ei luistaneet lainkaan, mutta sitkeää sorttia kun olen, hiihdin pari kevätkuukautta ja sainpa silloin itseni kadehdittavaan rantakuntoon. Nyt tarvinnee tehdä enemmän töitä vastaavan tuloksen saamiseksi kun sukset luistaa! 

Eilen kävimme Halssilan hiihtomaassa alkajaisiksi kiertämässä 8 km lenkin, siinä olikin jo vastusta ylä- ja alamäkineen ja niitähän riitti, maakosketustakin harjoittelin - siinä jyrkimmässä alamäessä. Melkoinen pyllähdys, myönnetään. Kiitos sille tuntemattomalle miehelle joka jäi auttamaan minut jaloilleni! Ehkä seuraavan hiihtoreissun toteutan tasasemmalla alustalla. Hieman arveluttaa lähteä laskettelemaan, sitäkin kun pitäisi kokeilla (luoja ties kuinka monen vuoden/vuosikymmenen tauon jälkeen) viisainta pysytellä aloittelijan rinteessä ja kypärä on jo valmiina, päässä.