perjantai 30. marraskuuta 2012

Supermiehemme

"En jaksa enää pidättää hengitystä!"

Tämän päivän uutinen Lappeenrannasta sai minut taas miettimään, miten voisimme miehiä auttaa ennen kuin tilanne lähtee lapasista. Teoriani mukaan miesten psyyke ei ole pysynyt perässä tämän päivän maailmassa, jossa jokamies Tero-Petterin pitäisi pystyä tyydyttämään vaativa vaimo (paina nappia sieltä, hiero toista täältä, ole kestävä) olemaan työpaikan menestynein myyntitykki, hoidella robotti-imurilla 200 m² itsetehdyn omakotitalon nurkat pölyttömiksi, nikkaroida askarteluhuoneessa pojan kanssa ja viedä tytär balettitunnille.... 

Palataanpa taaksepäin omien isiemme nuoren miehen aikaan. Mikä oli miehen tehtävä? Tuoda rahaa kotiin jotta perhe elää. Siinä se. 

Maailma on muuttanut miehen roolia nopeammin kuin miehen mieli kestää. Olemme onnellisia että miehet ovat muuttuneet - joka nainen ja lapsi! Mutta ovatko odotukset Tero-Petterille ehkä liian kovat?  Mitä mies silloin tekee? Murehtii itsekseen, murehtii itsekseen ja murehtii itsekseen. Ottaa ehkä voimajuomaa jotta ei tarvisi murehtia omaa riittämättömyyttään. Ja kun tulee raja vastaan ettei jaksa, niin iltapäivälehdet kertoo mitä tapahtui. Ja sosiaalitoimen toimintaa, nyt sitä pitää taas kehittää jotta apu olisi helpommin saatavissa. Mutta arvaapa hakeeko mies tuskissaan apua sossusta? Tai neuvolasta?  Joo ihan varmasti. (Yhtään väheksymättä sosiaalitoimen kehittämistarvetta, sitä kyllä on) En usko että Tero-Petteri ottaisi apua vastaan vaikka sosiaalihenkilö seisoisi ulko-ovella lämmin käsi ojossa. Painelisi puku päällä Audiinsa ja pamauttaisi vastaan tulevan rekan nokkaan ongelmansa, kun sitä ennen on kajauttanut vaimon ja lasten aivot seinään.  Meidän sossulla vaan on niin holhoava historia, lässynlässyn-täti ei varmasti ole ratkaisu. Sellainen kun nostaa minunkin niskakarvat pystyyn.

Nuoren miehen koulutukseen pitäisi pakollisena aineena saada joku miehen selvitymiskurssi muuttuneessa maailmassa. Raavas mies, joka kertoisi vertaisilleen että mies voi hankkia tukea selviytymään tässä elämssä. Että on sallittua tuntea epätietoisuutta, sitä ne meidän isät ja vaarit hakkasivat liitereissä puunrakoon. Intti/sivari voisi olla otollinen aika tälle. Ehkä yksi Tero-Petteri säästäisi perheensä.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Hang up!

Kaikessa vanhassa roikkuminen, siitä pitäisi osata irtautua. Vanhat vaatteet ja huonekalut tilaa viemästä kierrätykseen, rikkinäiset ehdottomasti ulos ja äkkiä niissä kun on huonoa energiaa! Vanhat tavatkin voisi heittää romukoppaan, jumiutuminen turhiin rutiineihin estää meitä kehittymästä. 

Jos me aina teemme niin kuin me olemme tähänkin asti tehneet, 
saamme me aina sitä mitä olemme tähänkin asti saaneet.


Ajatus tästä lähti viikonloppuna kun mietittiin onko minulla vanhoja miesystävähanguppeja jotka voivat olla uuden onnen kompastuskivenä. No ei ole - kaikki on saanut mennä jos ei tulosta ole toivottavissa säällisen ajan kuluttua. Mahdollisuuden olen toki antanut, jollekin enemmän ja jollekin en ehkä silmänräpäystä pidempään. Ennenkun hangup alkaa olla sydäntä ja päätä raastava hangover on tehtävä itse se irtirepäisy. Mutta missä menee yhteydenpidon ja hangupin raja? Itsellänikin on yksi ihminen jonka kanssa rakastan jutustella ja kisailla, suhteemme on mahdoton, olemme luovuttaneet ja jääneet ystäviksi. En laske häntä hangupiksi, eikä aiheuta hangoveriakaan (paitsi baari-iltojen jälkeen).

Mieti tilanne että tapaat uuden ihmisen, kiinnität häneen huomion siksi, että hän ehkä hymyilee ja katsoo silmiin. Ja kun juttelette, alkaa toisen kiinnostus kiihottaa mieltä, nostamaan itsetuntoa ja saa sinutkin kiinnostumaan hänestä. Mistä silloin tiedät, onko ihastumisen tunne toisen kiinnostuksen aikaansaamaa vai aitoa... Näin kai monet rakkaustarinat alkaa, mutta siksikö ne myös päätty? Muutama kuukausi, vuosi, ja huomaat ettei rakkauden siivet kantaneetkaan. Kantapäät vastakkain ja menoksi. 

Kenessä sinä roikut?

D-osastolla oli villi meno viikonloppuna, Pertti oli viemässä meitä tyttöjä jos vaikka minne, ei miehen mielestä kepposet katoa, vaikka muu katoaisi? Estottomasti hän kommentoi niin orkuista eiku torkuista! kuin hierontapalkkioistakin (hierottuaan hetken siskon kengän peittämää jalkaterää).... onneksi ei ollut nuorisoa paikalla! Oli itselläkin välillä tunne ettei tiedä mitä sanoa tai minne katsoa, ja uskaltaako tässä nauraakaan... Hyvin mielenkiintoista on seurata kuinka eri tavalla (todennäköisesti) sama sairaus ilmenee näissä potilaissa, toisilla järjellistä? juttua tulee solkenaan, toiset ei puhu lainkaan - vain ihmettelevät silmät katselee, toiset taas vaeltaa ympäriinsä ilman päämäärää tai nuokkuvat tuoleissaan.
Mutta se mikä on varmaa, arvostukseni hoitohenkilökuntaa kohtaan kasvaa kohisten. Itsestäni ei olisi samaan työhön, sen myönnän.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tipahtaako taivas?

Nalle Puh taisi pelätä taivaan tipahtamista ja nyt tuo pelko on levinnyt minuunkin! Katson millon vaan ulos niin harmaa massa valuu aina vaan alemmaksi ja alemmaksi... Jatkuva pimeys ja märkyys saa ainakin minut ottamaan kontaktia sohvan kanssa, en halua edes tehdä muuta kun mennä tyynyjen syleilyyn. Ajatuskin ulos lähtemisestä saa viltin nousemaan lähemmäs leukaa. Annan itselleni anteeksi sen, ja sallin tämän rehvakkaan laiskuuden vallata mielialaa. Nyt on se paras aika ladata itseänsä jotta jaksaa nousta takaisin elämään kunhan alkaa aurinko paistamaan iholle. Murmeliaikaa.

Enkä ole yksin, http://ellapeppijustkeepsmiling.blogspot.fi/2012_11_01_archive.html


Värit ovat hävinneet!


lauantai 10. marraskuuta 2012

F-F-F-F-Falling

Viimeviikoiset yläflowt on vaihtuneet alavireeseen, koko viikon vaivannut julma kurkkukipu valvotti öisin ja työt päivisin. Muuttolaatikot siirsin takaisin varaston puolelle, pitkällisten neuvottelujen ja syväluotausten jälkeen päätös oli yksimielinen, ei ole minun paikkani. Osoitan suuren kunnioituksen vastapuolta kohtaan, hänessä on käsittämättömän vankkaa ihmistuntijaa. Olisin ensimmäisen kierroksen jälkeen ollut ihan valmis vaikka siltä istumalta lähtemään heidän mukaan. Välittämättä vähääkään siitä, olenko oikea ihminen... tai paremminkin onko se paikka oikea minulle. Muutoksen tahto oli hallitseva ja yhteisö erityisen kiehtova. Uskon että ratkaisu oli oikea, tästä seuraa vielä jotain hyvää. Jotkut asiat ovat tarkoitetut tapahtuvaksi.

Kääriydyn takaisin itsesäälinshaaliin, kuuman flunssajuoman kanssa. Tällaisina hetkinä olisi ihan paikallaan voida pyytää jotain muuta tuomaan se minulle.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Euron silmät

D-osastolla ihmeteltiin eilen silmiä, lienevät tärkeä osa kasvojamme. Tähän ihmismäärään nähden, melko mitättömiltä tuntuvat katselulaitteemme ovat ihmeen tunnistettavissa suvuittain. Jopa siinä vaiheessa kun muisti heikkenee niin että normaalitoiminnot on jo vaikea tai mahdoton omin avuin suorittaa, silmät puhututtaa. Siinä istuimme, kaksi sisarta ja yksi tytär vieri vieressä ja äiti tuumasi että teillä kaikilla on euron silmät, samanlaiset. Liekö pyöreitä kuin euron kolikko? Ei ainakaan voi viitata halpamyyntiin - eurolla kymmenen - koska ruskeat silmämme ei ole näillä leveysasteilla ne kaikista yleisimmät. Tähän voisi linkittää vain hetkeä aiemmin Oton puheet, jossa hän kysyi "oletteko kaikki sisaruksia? Teillä kaikilla välähtää samanlaiset silmät". Selkeästi on kyse välkkyvistä euron kolikoista. 



Eurosilmäiset kesällä 2012

Jacob muhii uunissa, Ruotsista meille rantautunut lentävä Jaakoppi on herkkujen herkkua, broileria, pekonia ja banaania chilikermavaahdolla kuorrutettuna. Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta - näin olen kuullut. Tein aikanaan tätä herkkua yhdelle herkulle jota ihan omakseni havittelin. Jacob maistui, ihan todistettavasti, mutta jotain meni pieleen. Jo seuraavalla tapaamiskerralla sain lähtöpassit! Vika taisi olla kokissa. 
Jacobille pitäisi löytää nyt uusi ja parempi mielleyhteys, joka ikinen kerta kun sitä kokkaan, muistan tuon katkeran menetyksen. 

Jännitys elämässäni tihenee, nyt kaksin samalla lähtöviivalla, minä ja hän.
Perjantaina sain kuulla yhden upea tekstin, tyynen ulkokuoreni alla kyllä räjähti ilotulitteita. Jos ei sillä mennä voittajana maaliin niin ihme on.