perjantai 29. maaliskuuta 2013

Noituutta ja parisuhteettomuutta

Pääsiäislauantai on loitsujen ja ennusteiden päivä. Aikanaan kuunneltiin enteitä kolmen tien risteyksessä tai kolmesti muutetun rakennuksen katolla. Puolisoa, kuolemaa ja muita tulevia asioita ennustettiin tai niihin yritettiin vaikuttaa... Tästä kimmokkeen saaneena laitoin loitsun itsekin, tosin jo eilen, (siinä oli oikeaa noituutta läsnä, tunsin jo mustan hatun päässäni ja taisin kuulla sammakoiden kurnutusta ja kissojen vonkuamista) tänään olisi ollut se oikea päivä lankalauantai. Olen kerran tehnyt tunteiden palossa sellaisen loitsun että se pirulainen kävi toteen ja sain melkoisen riesan niskoilleni. Loppujen lopuksi kysyin jo virkavallalta apua ja lähestymiskieltoanomuskin tuli tehtyä, mutta onneksi ei tarvinnut laittaa sitä eteenpäin. Jos jotain kovasti toivoo, se voi toteutua. Mieti siis tarkkaan mitä toivot. Vahingosta viisastuneena loitsuni oli hyväntahtoinen.

Kuva googlesta



Tätä kirjottaessani käyn netissä keskustelua parisuhteesta - tai suhteettomuudesta. Eräs mies kertoo ettei aio parisuhteeseen, vaan tyytyy (?) seksisuhteisiin. Siinä onkin suuri ero miehen ja naisen ajattelussa. Miehelle riittää tarpeiden tyydytys ja hetken hellyys. Naisena kaipaan kipeästi jatkuvuutta, parisuhdetta. Yhdessä oloa ja tietoisuutta siitä että on olemassa joku ihan minua varten, minun mieheni. Mistä tällaisen sitten löytää, siinä päivän kysymys. Ikäiseni miehet mennä viillettävät kukasta kukkaan moottoripyörällä ottaen irti kaiken ilon minkä kokemuksia kerääviltä nuorilta naisilta saavat... Ikäiseni nainen - katsoo sivusta ja menee yksin kotiin. Täytyykö tässä kuinka kauan odottaa että nuo pösilöt rauhoittuvat? Menee naisen parhaat vuodet hukkan!


Marilynin sanat muistaen, tulevaisuuteen uskoen suuntaan ensi viikonloppuna moottoripyörämessuille! 




tiistai 26. maaliskuuta 2013

Vahvuuksia ja poliiseja!

Kortit kertoivat ettei minun kädestäni pidä kukaan kiinni.

Hetken pohdimme sitä, miksi on näin. Teenkö ulkokuorestani niin vahvan että ympärillä olevat ihmiset luulevat etten tarvitse apua? Näin varmaan on. Polveudun vanhoillislestadiolaisesta suvusta ja siellä on kuulemani mukaan eletty niin ettei ole päätä silitelty eikä turhaan halailtu tai tunteiltu. Toisaalta polveudun saman verran myös hyvinkin rempseästä perhekulttuurista, joten liekö sekään selitys? Onko syynä se että perheessämme oli 4 naista, joista kolme oli niin puheliaita että minä pahnan pohjimmaisena jäin heidän kielten alle? Olin enemmän hiljaisen tarkkailijan asemassa, oppinut pärjäämään itsekseen? Tiedä sitä, mutta totta on ettei kädestä ole pidetty kiinni, eikä mukaan lasketa satunnaisen onnenonkijan tapaa kulkea kylillä käsi kädessä - sehän ei merkinnytkään mitään. Totta on siis etten apua pyydä, en siksi että olisi ylpeää ja kunnioitettavaa pärjätä itsekseen, vaan - en tiedä!


Jotain tunnen hyötyneenikin tarkkailijan asemasta, opin kuuntelemaan muita. 
Ja sieltäkö taas tulee piilevä älykkyyteni? Koska älykkääksi sitä itsensä tuntee kun ihmiset puhuvat rönktenistä röntgenin sijaan, infraktista infarktin sijaan, lumelääkkeestä tulee lummelääke.... lista on loputon. Sisälläni asuu hyvinkin tiukkapipoinen kielipoliisi joka jakelee sakkoja ja välillä linnatuomioitakin näistä elämääkin vakavammista virheistä! 
Hinnat merkitään usein 20,95,-  Mitä helvettiä tämä tarkoittaa? Uusin villitys on merkitä päivämäärä 26.3 tämä niin raastaa kielipoliisin sielua! Mietinkin eräs päivä sitä kun kampaamot antaa pienen kortin jossa on aikavaraus, jos se olisi merkitty  16.10 15.10 millon sinne menisit? Ihan pikkusen kirvelee silmissä kun noita katselee :)

Tällainen auto pitäisi saada! (Kuva bongattu netistä)

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Aamun hetki

Hän on istunut ikkunan ääressä jo pitkän aikaa, voisi luulla ajan pysähtyneen. Leuka nojaa käteen, jota kiharat hiukset hivelevät pienessä ilmavirrassa. Ilmeettömät kasvot, hieman surullisen oloiset, katse pysähtynyt jo aikaa sitten. Ihan kuin kyynel kimaltelisi silmäkulmassa... Kukaan ei tiedä mitä hän miettii, tai missä on ajatuksissaan. Aurinko nousee tänä aamuna pilvettömälle taivaalle paljastaen karun lopputalven maiseman. Puut pihassa ovat rumia ja paljaita, ja kauemapana yhtä tumman vihreää kuusimassaa. Aurinko paistaa jostain, ei sitä näy. Yksinäinen lentokone halkoo sinistä taivasta, sitä hän katsoo kuin ystävää, tai kohtalon toveria. Hänkin jäi yksin. Nielee siinä pettymystään ja ikäväänsä. Kaikkea ei pysty nielemään, osa valuu poskia pitkin napsahtaen pöydälle. Kunpa pettymys olisikin kuin tuo vuori, sen kiertäisi tai kiipeäisi yli. Meneehän siellä teitä ja polkuja ristiin rastiin. Jättäisi vaan taakseen. Mutta ei, tämä pettymys on läpikuljettava, se on niin tahmea että tarttuu joka paikkaan jättäen muistoja roikkumaan vaatteisiin ja hiuksiin. Siinä ne roikkuvat ja ilkkuvat. Luulen hänen miettivän, voiko sydämen jäädyttää, ettei enää tarvi palata tähän koskaan.

http://www.youtube.com/watch?v=H4reFIP1s6w