perjantai 20. marraskuuta 2015

Vakavuuden takapuoli

 

Ajatus lähti juoksemaan kun (taas kerran) kuuntelin radiosta hömppäjuontajaa. Hän siellä ihmetteli käsilaukkunsa suurta kokoa, ja kuinka sinne kaikki katoaa. Tajusin että olen nainen jolla ei laukkuun huku mikään, sielläkin on kaikki paikallaan bag-in-bagissä. 

Tästä kimposi ajatus tähän itseäni piinaavaan parisuhteettomuutteen. Etsivätkö miehet naisikseen näitä hepsankeikka-hopsansaa-kaikkionlaukussanihukassa-hihhihihihhii -tyyppejä? Saadakseen pönkittää omaa pätevyyttään kun voi ohjailla sitä höpsöä tällä elämän kiemuraisella tiellä? Kun minusta vaan ei ole siihen, esittämään tyhmempää kun olen. Minä tykkään että osaan ja pärjään itsekin. Enkä tarkoita tällä sitä että pärjäisin elämässäni yksin. 

Lasken itseni vakavaksi ihmiseksi, en naura ja käkätä joka asialle, vaikka huumorintajuni on kovaa luokkaa. Pohdin usein isoja asioita ja tiedän että säikyttelen sillä herkempiä, olenhan kuullut että eräskin ystäväni pelkää minua tästä syystä. Mutta sehän on seuralaisesta kiinni, mihin suuntaan jutut lähtee kulkemaan. Jos ei itse ole kiinnostunut isoista asioista, puhutaan sitten pienistä! En minäkään koko ajan suuria kuplia puhaltele.

Muistan jo pikkulapsesta saakka olleeni äidilleni riesa, kun takerruin pikkuasioihin silkkaa uteliaisuuttani. Ja saattoihan mukana olla pikku kiusanhenkikin, lasten kun on ilmeisesti haastettava vanhempiaan.

   


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Mummojen aika

Luettuani iltapäivälehdestä, viikonlopun Ranskan tapahtumista, en voi kun ihmetellä.... Yksi terroristeista oli huutanut, että "Syyriassa tapetaan viattomia sivullisia, nyt tiedätte miltä se tuntuu!"

Anteeksi kuinka? Hän siis jatkoi samaa linjaa, kuin mitä vastaan kapinoi. Näinkö ne asiat korjaantuu, onko joskus korjaantunut? Onko? 

Viime viikolla radiossa kerrottiin urheasta mummosta, joka oli taltuttanut humalaisen kantasuomalaisen miehen, joka oli kovin sanakääntein provosoinut ulkomaalaistaustausta henkilöä. Nyt on mummojen aika, menkää ja tehkää rauha! Viipurinrinkelit käsveskaan ja maailmalle rauhankahvien keittoon. Enkä sano tätä vitsinä, vaan varteenotettavana rauhan eleenä. Olisiko siinä oikeasti ideaa... pikkuinen herttainen mummo menisi äkkäilevien pääjehujen juttusille. Keittäisi kahvit, murtaisi rinkelin. Sanoisi heille että älkää ennää sotiko ja tappako, isot miehet... kyllä me mahutaan täällä kaikki olemaan... ja mukavempihan se on ilman sotia elää.

Jos uskaltaisin, menisin itse mummon hommat suorittamaan. En pysty ymmärtämään, mitä tällä terrorismilla on tekemistä minun kanssani. En usko (kenenkään) Jumalaan, en Allahiin, en Jahveen - uskon vain elämään. Miksi minun siis pitää pelätä elää täällä meidän yhteisessä maailmassa? Haluan vain olla ja elää elämääni, käydä töissä, kasvattaa lapseni, istua kahvilassa, olla konsertissa, seurata urheilua, matkustaa ulkomaille. Ilman että tarvitsee pelätä.

En usko että rakkaus pelastaa, vaikka kuinka rakastan, ei nämä teot sillä häviä.

Mutta uskon, että jos olemme yhdessä rintamassa, käsi kädessä, niin ehkä - ehkä jotain saavutamme. Ja tarkoitan hyvät ystäväni sitä että otat myös sen ihmisen kädestä kiinni, joka on lähtenyt henkensä edestä pahaa maailmaa pakoon. Se on ehkä yksi keino estää maailman kahtia jakautumista, omilla kotikonnuillamme.