Hän on istunut ikkunan ääressä jo pitkän aikaa, voisi luulla ajan pysähtyneen. Leuka nojaa käteen, jota kiharat hiukset hivelevät pienessä ilmavirrassa. Ilmeettömät kasvot, hieman surullisen oloiset, katse pysähtynyt jo aikaa sitten. Ihan kuin kyynel kimaltelisi silmäkulmassa... Kukaan ei tiedä mitä hän miettii, tai missä on ajatuksissaan. Aurinko nousee tänä aamuna pilvettömälle taivaalle paljastaen karun lopputalven maiseman. Puut pihassa ovat rumia ja paljaita, ja kauemapana yhtä tumman vihreää kuusimassaa. Aurinko paistaa jostain, ei sitä näy. Yksinäinen lentokone halkoo sinistä taivasta, sitä hän katsoo kuin ystävää, tai kohtalon toveria. Hänkin jäi yksin. Nielee siinä pettymystään ja ikäväänsä. Kaikkea ei pysty nielemään, osa valuu poskia pitkin napsahtaen pöydälle. Kunpa pettymys olisikin kuin tuo vuori, sen kiertäisi tai kiipeäisi yli. Meneehän siellä teitä ja polkuja ristiin rastiin. Jättäisi vaan taakseen. Mutta ei, tämä pettymys on läpikuljettava, se on niin tahmea että tarttuu joka paikkaan jättäen muistoja roikkumaan vaatteisiin ja hiuksiin. Siinä ne roikkuvat ja ilkkuvat. Luulen hänen miettivän, voiko sydämen jäädyttää, ettei enää tarvi palata tähän koskaan.
http://www.youtube.com/watch?v=H4reFIP1s6w
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti